Tissimiehiä ja nutturan kiristelyä

lapset nauravat kylvyssä

Esikoinen oli kuullut päiväkotikaveriltaan, että tämä on tissimies. Kysyin lapseltani, mitähän kaveri mahtoi tissimiehellä tarkoittaa. Tytär epäili pojan olevan “kiinnostunut tisseihin” ja totesi samaan hengenvetoon, että hän ei varmaankaan ole kiinnostava, kun ei ole tissejäkään.

Voin kuvitella nelivuotiaan, omasta mielestään miehenalun, makustelevan isommilta pojilta kuulemaansa sanaa, näkevän sen kiherryttävän vaikutuksen vertaisissaan ja kokevan mielihyvää siitä, mitä tällaisen uuden ja jännittävän asian lanseeraaminen kaveriporukassa saa aikaan. Olkoonkin, että takamukset ovat populaarikulttuurissa uusi povi, kyllä uudet sukupolvet jaksavat edelleen innostua naisten rintavarustuksesta.

Kotonamme sana alkoi elämään omaa elämäänsä lapsen leikeissä ja lopulta kaikki pehmoeläimet Pupasta Koiruliiniin olivat enemmän tai vähemmän tissien perään. Saipa myös lapsen isi kunniallisen kasteen tissimieheksi.

Ja mitä tekee äiti-ihminen? Tuntee nutturansa kiristyvän ja kukkahatun valuvan silmille. Huolestun, miten minä jälleen tämänkin asian käsittelen tytön kanssa, jottei tuo jatkossa häpeilisi rintojaan tai niiden puutetta. Tai mitä jos hän nyt jääkin käsitykseen, että runsaat ryntäät pitää olla, sillä kaikki miehet ovat rintojen perään?

Vatvon ja pyörittelen asiaa päiväkausia, mietin mikä niissä rinnoissa niin riemastuttaa. Juuri kun olin menettämässä uskon kykyyni kasvattaa omista naperoistani alastomuuteen, kehollisuuteen ja seksuaalisuuteen iloisen uteliaasti mutta arvostavasti suhtautuvia ihmisentaimia, julkaisee Väestöliitto uuden satukirjasarjan Onnikujan kaverukset. Kirjat auttavat aikuista keskustelemaan lapsen kanssa tunteista, rakkaudesta, kehosta ja seksuaalisuudesta.

Mikä pelastus! Sen lisäksi, että kirjat tarjoavat meille toisinaan täysin pöpelikössä oleville vanhemmille sanat asioista puhumiseksi, lapset varmasti riemuitsevat saadessaan kuunnella ja puhua avoimesti pimpeistä, pippeleistä, pieruista ja kakoista. Ei liene vaikeaa arvata, mitä yhdestä joulupaketista tänä vuonna paljastuu!

photo credit: Ernst Moeksis via photopin cc

Viikon hatunnosto: Kartoitus nuorten verkkokulttuuria käsittelevästä kotimaisesta tutkimuksesta

nuorten verkkokulttuuri

Nyt on herkkua tarjolla! Verke julkaisi odotetun kartoituksen nuorten verkkokulttuuria käsittelevästä kotimaisesta tutkimuksesta (pdf). Kunnianhimoinen tutkimuskartoituksen teko tuo Verkelle ja julkaisun toteuttaneelle Annukka Lehtikankaalle Viikon hatunnoston!

Nuorten verkon käyttöä on tutkittu Suomessa kuluneen vuosikymmenen aikana laajasti ja lukuisista eri näkökulmista. Näin ollen kokonaiskuvan luominen nuorten verkon käyttötavoista sekä etenkin verkkokulttuuria käsittelevästä tutkimuksesta on haasteellista. Verken julkaisema raportti lisää tietoa nuorten kokemuksista merkityksenannoista koskien verkossa ja verkon välityksellä tapahtuvaa toimintaa. Raportti nostaa esille kolme keskeisintä nuorten verkkokulttuuria jäsentävää teemaa:
  1. identiteetin muodostuminen,
  2. vuorovaikutus ja yhteisöllisyys sekä
  3. toimijuus ja vaikuttaminen verkossa.

EU Youth Reportin mukaan verkko on keskeisessä asemassa suomalaisten nuorten päivittäisessä ja viikoittaisessa kanssakäymisessä kaikissa ikäryhmissä 15 vuodesta ylöspäin. Suomalaisnuoret arvioivat itsensä erittäin aktiivisiksi tietoteknologian ja internetin käyttäjiksi.

Koska verkko toimintaympäristönä merkitsee paljon nuorille itselleen, on perusteltua, että ammatissaan nuorten kanssa tekemisissä olevat tahot tutustuvat nuorten verkon käyttötapoihin ja erilaisiin nuorisokulttuureihin verkossa. Verken raportti tekee tutustumisesta helppoa.
Erityisen ilahtunut olin siitä, että Verken raportti piirtää selkeän kuvan siitä, mitä verkko oikeastaan nuorille merkitsee. Internet ei ole ainoastaan viestinnän ja vuorovaikutuksen väline, vaan nuorille verkko on keskeinen kasvuympäristö, jossa arjen monipuoliset toiminnot sekoittuvat sosiaaliseen kanssakäymiseen. Täten nuorten verkottunutta todellisuutta ei ole hedelmällistä tarkastella arjen erillisenä osana ja muusta elämästä irrallisena saarekkeena, vaan laajemmin tilana ja toimintaympäristönä, joka osaltaan luo omat toiminnan mahdollisuudet tai rajoitukset.

Kun kysymyksillä on väliä

nuoret hengaa

Kirjoittelin viime viikolla siitä, miltä suomalaisnuorten seksuaalisuus tilastojen valossa näyttää. Tuossa kirjoituksessa sivusin sitä, kuinka alaikäisten seksuaalisuuteen liittyvää tutkimusaineistoa kerätään lähinnä ei-toivotuista seksuaalisuuteen liittyvistä asioista. Erityisen harmillista mielestäni on se, että julkista keskustelua aiheesta leimaa riskikeskeisyys ja uutisoinnissa harvoin viitataan tutkimuksiin, joissa lapsia ja nuoria olisi aidosti kuultu. Aidosti nuoria kuuleva tutkimus tavoittaa nimittäin sävyjä, jotka tilastojen ohella kyseenalaistavat esimerkiksi julkisuudessa esillä ollutta oletusta nuorten koventuneesta sukupuolikulttuurista.

Mielenkiintoisen esimerkikn tarjoaa Marjo Kuortin (2006) väitöstutkimus (pdf) suomalaisten tyttöjen seksuaaliterveydestä ja -kulttuurista. Kuortin tutkimus osoitti, että luottamus sekä lämpimät ja läheisyyden tunteet kumppania kohtaan olivat keskeisimmät tyttöjen seksuaalista kanssakäymistä määrittävät osatekijät. Kuortin tutkimukseen osallistuneet tytöt, jotka joissakin yhteyksissä kategorisoitaisiin riskiryhmän jäseniksi varhaisten seksuaalikokemusten perusteella, nostivat esille riskien (mahdollisen raskauden tai sukupuolitautien) sijaan pohdinnat sosiaalisista suhteista, valmiudesta, vastuusta ja vapauksista. Kuortin tutkimus haastaa julkisessa keskustelussa esitettyjä asiantuntija-arvioita siitä, että nuorten seksuaalikulttuuri olisi koventunut, nuorten mentalisaatiotaidot hapertuneet tai nuorten seksuaalinen kanssakäyminen olisi muuttunut tunteettomammaksi.

Nuorten karsinoiminen erillisiin riskiryhmiin johtaa paitsi ahdasrajaisiin tulkintoihin myös yksipuolisiin ja tehottomiin toimiin, joilla ei edistetä nuorten seksuaaliterveyttä eikä hyvinvointia. Lisäksi riskikeskeinen toimintakulttuuri hiljentää nuoret ja puhuu heidän omien tulkintojensa ohi.
Olen aikaisemmissa kirjoituksissani peräänkuuluttanut nuorten pornokokemuksia selvittävää tutkimusta nuorisolähtöisemmäksi. Toisin sanoen toivoisin, että alaikäisten pornografiankulutukseen liittyvän määrällisen aineiston lisäksi toteutettaisiin aidosti nuoria kuulevaa tutkimusta, jolloin nuoret itse pääsisivät kertomaan pornokokemuksistaan. Vaikka tällainen aineistonkeruu tarkoittaakin käytännössä byrokratian lisääntymistä erilaisine eettisine lausuntoineen ja suostumusmenettelyineen, tutkijan etiikka mielestäni velvoittaa huomioimaan myös itse nuoret tiedon tuottajina ja seksuaalisina toimijoina.

photo credit: vasilennka via photopin cc

Chav-nuoret brittimediassa

large_9192090570

Olin Nuorisotutkimusseuran järjestämillä Nuorisotutkimuspäivillä Joensuun yliopistolla. Inspiroiduin professori Anoop Nayakin Stigmatised Bodies:  Young People, Place and Poverty -esityksestä, jossa hän pohti chav-nuorten suhtautumista chaveja esittäviin representaatioihin. Chavilla viitataan Britanniassa tietyntyyppisiin työväenluokkaisiin nuoriin, joihin yhdistetään mediassa mm. kouluttautumattomuus, vastuuntunnottomuus, väkivaltaisuus sekä tietyntyyppinen pukeutumistyyli. Wikipedia osasi kertoa minulle, että suomalaisessa keskustelussa pissiksiä on joskus verrattu chaveihin.

Esitelmässään Nayak käsitteli itsensä chaviksi identifioivien nuorten omia kertomuksia siitä, mitä ja millasta on olla chav. Hän korosti, että valtaisa mediapuhe työväenluokkaisista nuorista työttömyyteen, kouluttautumattomuuteen ja köyhyyteen vajoavana, yhteiskunnan tukirakenteita hyväksikäyttävänä joukkona stigmatisoi ja marginalisoi nuoria. Nayak kuitenkin osoitti, millä tavoin nuoret itse käsittelivät valtamediassa liikkuvia chav-representaatioita ja asiantuntijoiden puheita chaveista.

Nuoret eivät ottaneet mediassa esitettyjä representaatioita annettuina, vaan suhtautuivat niihin kriittisesti ja vastustaen. Nuorten omissa kertomuksissa chaveihin liittyviä merkityksiä kyseenalaistettiin, niitä vastaan puhuttiin, niitä määriteltiin uudelleen, niihin otettiin etäisyyttä ja niitä muutettiin paremmaksi. Nayak osoitti, miten mediassa tapahtuvasta stigmatisoinnista huolimatta nuoret ovat yhä toimijoita, joilla on välineitä tarkastella heistä itsestään tuotettua julkista puhetta.

Tässä kohtaa aloin miettiä tutkijan asemaa ja mahdollisuuksia vahvistaa nuorten toimijuutta. Meninkin kahvitauolla Nayakin juttusille. Kyselin häneltä, miten hän tutkijana on osallistunut chav-nuorista käytävään julkiseen keskusteluun ja miten hän on osaltaan tuonut nuorten omia kertomuksia kuuluville. Nayak kertoi minulle konferensseista, joihin hän on osallistunut ja muutamaista paneelikeskusteluista. Laajempaa mediahuomiota Nayakin työ ei käsittääkseni ole saavuttanut.

Oma, poliittinenkin, ratkaisuni on se, että en halua jättää työtäni vain akatemian arvioitavaksi. Minulla on tutkijana velvollisuus tuoda julkiseksi ne nuorten kertomukset, joita emme yleensä kuule. Nimittäin minulla on asemani puolesta potentiaalinen mahdollisuus osallistua julkiseen keskusteluun, mutta tutkimukseeni osallistuvilla nuorilla välttämättä ei. Koen siis tutkijanvelvollisuudekseni esimerkiksi kirjoittaa löydöksistäni, havainnoistani ja tutkimustuloksistani tänne blogiini ja jakaa näitä kirjoituksia erilaisilla sosiaalisen median alustoilla.

Valitettavasti tutkijat ovat edelleen aika yksin työnsä popularisointiin liittyvien seikkojen kanssa. Alkunytkähdyksen jälkeen hiljentyneessä Tiedeviestintä-blogissa on joitakin kiinnostavia ajatuksia niille tutkijoille, jotka haluavat ulottaa työnsä ja tutkimuksensa laajemmalle lukijakunnalle kuin omat kollegat. Uusin löytöni, Petro Poutasen Onnistuneen viestinnän jäljillä -blogi, on erinomainen työkalupakki työnsä popularisointia, asiantuntijuuden brändäystä ja onnistunutta tiedeviestintää kelailevalle tutkijalle. Eikä tiedon popularisointi kuulu pelkästään tiedeammattilaisille, vaan esimerkiksi nuorison kohdalla ammattikasvattajilla, nuorisotyöntekijöillä ja muilla ammatissaan nuoria kohtaavilla olisi erinomainen mahdollisuus nostaa esille nuorten omia kertomuksia siitä, millaista on olla nuori 2000-luvulla.

photo credit: margaretsdad via photopin cc

Nuorten seksuaalisuus tilastojen valossa

pussailevien jalat

Facebookiini pojahti viime viikolla mielenkiintoinen Allianssin tilastokooste Nuorista Suomessa, jossa valotetaan Suomessa asuvien nuorten elämäntilannetta. Tilastojen valossa voidaan sanoa, että valtaosalla nuorista menee hyvin. Selkeä enemmistö nuorista kertoo olevansa tyytyväisiä elämäänsä, nuorten yksinäisyys on vähentynyt ja nuorten keskusteluvaikeudet vanhempien kanssa ovat lieventyneet. Toki on syytä muistaa, että samaan aikaan osa nuorista voi aiempaa huonommin ja pahoinvointi sekä vakavat ongelmat kasautuvat.

Kiinnostavaa näin nuorten seksuaaliasioita tutkivan näkökulmasta ovat tiedot nuorten seksuaaliterveydestä. Erityisesti alaikäisten seksuaalisuuteen liittyvää määrällistä tutkimusaineistoa kerätään lähinnä ei-toivotuista seksuaalisuuteen liittyvistä asioista. Lukuja teiniraskauksista tai -aborteista sekä sukupuolitaudeista käytetään usein suoraviivaisesti indikaattorina nuorten seksuaaliterveydestä ja seksuaalisuuteen liittyvistä asenteista. Valitettavan usein toimittajat tarttuvat näihin lukuihin kirjoittaen uutisia, jotka ovat kärjistettyjä ja toisinaan jopa sensaatiohakuisia. Mitä pornoon tulee, pornografisille sisällöille ja jakelulle on omat rajoituksensa, joita Suomessa valvotaan Kansallisen audiovisuaalisen instituutin mediakasvatus- ja kuvaohjelmayksikkö MEKU:n toimesta. Pornografiasta käydään jatkuvaa yhteiskunnallista keskustelua, ja keskustelua seuraamalla voi saada vaikutelman siitä kuin kyseessä olisi suurikin yhteiskunnallinen ongelma. Seksualisoituneen kasvuympäristön ja pornahtavien esitysten on arvioitu mm. houkuttelevan varhaisiin seksuaalisiin kokeiluihin.

Mutta mitä sanovat tilastot? Kattavan, kansallisen Kouluterveyskyselyn tulokset osoittavat, että maamme 8.- ja 9.-luokkalaisten seksuaalikokemusten, kuten suutelun, hyväilemisen ja sukupuoliyhdyntöjen, määrä on vähentynyt 2000-luvun aikana. Vuonna 2013 peruskoulun 8. ja 9. luokkalaisista tytöistä ja pojista 78 prosenttia ei ole ollut yhdynnässä. Peruskoulussa tyttöjen ja poikien välillä ei ole suuria eroja yhdynnässä olleiden määrässä. Tutkimustulokset ovat samansuuntaisia yhdynnässä olleiden osalta WHO-Koululaistutkimuksen kanssa. Myös teini-ikäisten raskaudenkeskeytykset ovat vähentyneet maassamme 2000-luvulla. Vuonna 2012 tehtiin raskaudenkeskeytyksiä alle 20-vuotiaille vähemmän kuin kertaakaan 2000-luvun aikana.

Puhtaasti tilastojen valossa voisimme siis ajatella, että vaikka suomalaisnuorten pornonkulutus on lisääntynyt 2000-luvulla, varsinaisissa seksuaalikokemuksissa tapahtuu laskua. Näin ollen väite seksualisoitunut kasvuympäristö = yhä varhaisemmat seksuaalikokeilut vaikuttaisi perusteettomalta. Mutta miten uutisoida tällainen tieto? Eihän sitä, kissa vieköön, ole soveliasta sanoa, ettei nuorten pornonkulutus näyttäisi tilastojen valossa vaikuttavan varhaisia seksuaalikokemuksia lisäävästi. Vai voiko?

photo credit: Gianni Dominici via photopin cc