Sanat sille

nainen imuroi ovenkarmeja

Kävipä eilen siivouksen tuoksinassa hassu episodi. Metsästimme imurin avulla kattoon ja seiniin syksyä pakoon pötkineitä kärpäsiä. Ensin minä heiluin hullun kiilto silmissäni imurin putken kanssa kärpäsiä Voltan sisuksiin imutellen. Toki myös lapset halusivat kokeilla onneaan jahdissa. Pieni viikarini, niin taitava imurin kanssa kuin onkin, onnistui kärpäsjahdin huumassa huitaisemaan imurin putkella kohti rintaani ja se oli sitten menoa se.

Nelivuotiaani kirkui kauhuissaan, kuinka äidin tissi menee imuriin, minä äänekkästi imurin pörinän yli rauhoittelin tyttöä, puolitoistavuotias säikähti naisväen elämöintiä ja sai äänivallin rikkovan slaagin. Mieheni ryntäsi lastenhuoneeseen, koska tapauksesta lähtenyt ääni muistutti kokoluokassaan mittavaa onnettomuutta ennemminkin kuin imurin harhaimaisua äidin strategisilta alueilta.

Kun ensijärkytyksestä oltiin toivottu, tyttöni alkaa hekotellen kertoa isälleen tapauksen kulusta. Kun tullaan sanan rinta kohdalle, tytöllä ei yhtäkkiä olekaan sanoja. Oli näet niin, että kolmekielisessä perheessämme mieheni ei ole vielä sanoittanut rintoja isinkielellä. Kun sitten pyysin miestäni kertomaan tytölle, miten rinnat sanotaan, seurasi hämmennystä, punastelua ja tiukkaa analyysia siitä, miten suomeksi tai englanniksi kyseinen ruumiinosa kuulostaa paljon järkevämmältä ja aseksuaalisemmalta kuin hänen omalla äidinkielellään.

Tämä sinänsä pieni episodi sai minut pohtimaan seksuaalisiksi miellettyjä ruumiinosia kohtaan tuntemaamme häveliäisyyttä ja sitä, miten vaikeaa asioiden nimeäminen toisinaan voi olla. Mietin myös sitä, miten perheissä tapahtuva seksuaalikasvatus on kovin sukupuolittunutta. Sitä nimittäin tehdään paljon enemmän äidiltä tyttärelle kuin muilla komboilla. Tutkimuksetkin osoittavat, että tytöillä on jo pienestä pitäen poikia paremmat tiedot seksuaalikasvatuksen piiriin kuuluvista asioista, eikä tilanne näytä kohentuvan edes yläkouluikäisten joukossa.

Eli otetaanko yhtenä rintamana tavoitteeksi nimetä pienille lapsillemme ruumiinosat? Asia on helppo ottaa puheeksi esimerkiksi iltasuihkun yhteydessä. Jo hyvinkin pienen lapsen voi opettaa huolehtimaan henkilökohtaisesta hygieniastaan esimerkin avulla. Pesuprosessia sanoittaessa rinnat, pimpit, pippelit ja pyllyt tulevat luonnostaan, eikä tilannetta tarvitse nolostella. Samalla lapsille voi opettaa, että juuri nämä ruumiinosat ovat sitä ihan omaa ja hyvin arvokasta aluetta, jota ei kukaan muu saa ilman lupaa kosketella.

Niin, ja ennen kuin joku ehtii kysyä, en minä sentään bosat paljaana heilunut imurinvarressa, vaikka sekin on ihan mukavaa. Naapurisopu ja niin edespäin.

photo credit: MildlyDiverting via photopin cc

Puheenvuoroja konferensseihin

large_4242631830

Tällä viikolla olen postittanut esitelmäehdotuksia kolmeen ensi vuonna pidettävään kansainväliseen konferenssiin. Ensimmäinen esityksistä olisi Lontoossa huhtikuussa pidettävässä Sexual Cultures -konferenssissa, jonne olen ehdottanut esitelmää otsikolla Traumatized by Porn? The cultural position of pornography in the lives of Finnish adolescents. Kuten otsikostakin voi kenties päätellä, esitykseni käsittelee mediassa paljon hellittyä puheenpartta suomalaislapsista pornon traumatisoimina uhreina. Aineistonani minulla on 3228 suomalaisnuorten vuosina 2012 ja 2013 lähettämää kysymystä erilaisille terveyttä, seksiä ja seksuaalisuutta käsitteleville asiantuntijafoorumeille.

Aineistoni yli 3200 kysymyksestä vain 70 käsitteli suoranaisesti pornografiaa. Tämä on 2,2 % kaikista kahden vuoden aikana kolmeen eri asiantuntijapalveluun tulleista kysymyksistä. Näistä 70 kysymyksestä kolmessa nuori itse kuvailee pornon olevan hänelle ongelma ja pyytää apua ongelman ratkaisemiseksi (sivuhuomautuksena mainitsen ettei kolme kysymystä yli 3200 kysymyksestä ole prosenttiakaan). Muissa pornografiaa käsittelevissä nuorten kysymyksissä puitiin pornon ikärajoja, tivattiin syitä, miksi porno on määritelty alaikäisille haitallisiksi, pohdittiin pornon esittämää kuvaa seksistä sekä mies- ja naisvartaloista suhteessa “normaaliin” sekä käsiteltiin kysymyksiä seksuaali-identiteeteistä.

Olen kovasti pohtinut sitä, mihin mediassa taajaan esitetty pornon traumatisoimat lapset -ajatus perustuu. Lastensuojelujärjestössä työskennelleenä toki tiedän, että esimerkiksi auttaviin puhelimiin tulee yhteydenottoja, joissa lasten pornokokemukset ovat tavalla tai toisella läsnä. Tutkijana taas minulle on käynyt karvaasti selväksi se, että tutkimus parhaimmillaan – ja pahimmillaan – tuottaa tietoa lähinnä siitä, mitä on kysytty.

Lasten ja nuorten pornokokemuksia on tavattu tutkia vain riskinäkökulmasta ja hups, näin meillä on käytössämme lukuja kaikenlaisesta ikävästä. Se, ovatko yhteydenotot ja riskiprosentit signaaleja lapsia tiuhaan traumatisoivasta ilmiöstä, on sitten jo tulkintakysymys, jossa erilaiset poliittiset ja taloudelliset intressit näyttelevät merkittävää osaa.

Suuresta aineistomassasta nimittäin minä en löydä säännönmukaisesti pornosta traumatisoituvaa lasta, vaan yksilöitä, jotka kysyvät meiltä aikuisilta varsin järjellisiä asioita pornoon liittyen. Missä nämä nuorten kysymykset näkyvät? Milloin niihin vastataan? Ja milloin ihmeessä julkinen keskustelu lasten ja nuorten pornon kulutuksesta nousee tasolle, jolloin nuorison näkemyksiä ja kokemuksia ei sivuuteta piiloutumalla K 18 -ikärajan ja trauman leiman taakse? Jatkan selvittelyä.

P.S. Artikkelini, joka perustuu yllä olevaan esitelmäehdotukseen, julkaistaan toivon mukaan ensi vuonna kansainvälisessä seksuaalisuutta käsittelevässä tieteellisessä julkaisussa.
photo credit: Charmaine Sylvia Photography via photopin cc

Hiljaisuutta, häpeää ja ylireagointia

nuori nainen ja sotkuinen lankavyyhti

Luin jokin aika sitten erään nimekkään terapeutin blogahduksen nykyvanhemmuudesta. Provosoiduin ja olin jo valmiina hakkaamaan sapekkaan vastalauseeni kyseisen blogin kommenttiosioon. Ensiärsytyksen laannuttua tein pikakelauksen taaksepäin hetkeen, jossa asiantuntijan ja äiti-ihmisen tiet risteytyivät. Tätähän itseasiassa minun ammatissani tapahtuu usein. Olen kiusallisen tietoinen siitä, että asiat, joita käsittelen tutkijana ja asiantuntijana ovat teoriassa business as usual, mutta käytännön lävähtäessä kasvojen eteen selvätkin ohjenuorat muuttuvat tunnekylläiseksi sotkuvyyhdiksi, josta ei meinaa löytää päätä eikä kyllä sitä häntääkään.

Osmo Kontulan, suomalaisten seksuaaliasioiden suurimman tietäjän, tutkimuksista käy hyvin ilmi se seikka, että kurjia kokemuksia lapsuuden tai nuoruuden seksuaalisuudesta raportoivat eniten ne ihmiset, jotka ovat alaikäisinä kärähtäneet vanhemmilleen joko pornon katselusta tai erilaisista seksileikeistä. Syitä tähän ei tarvitse kauan miettiä. Vanhempien ahdistunut ja kiukkuinen reaktio erilaisine sanktioineen on säilynyt painostavana muistoissa vielä aikuisenakin.

Erilaiset tutkimustulokset osoittavat, että yhä edelleen aikuisten asenteet nuorten seksuaalisuutta kohtaan ovat huomattavasti tiukemmat kuin nuoret käytännössä itse kokevat ja tekevät. Kasvauksen kartalta löytyy siis kohtia, joissa nuorten ja aikuisten tiet eivät kohtaa. Erityisesti seksuaaliasioissa kuljettava maasto tuntuu usein olevan vaikeakulkuista hetteikköä. Suo siellä, vetelä täällä.

Oma, ei niin piiloinen, tavoitteeni väitöskirjaan liittyvässä tutkimuksessani on se, että pystyisin edes jollakin pienellä tavalla tuomaan nuorten äänet keskusteluun, jossa tällä hetkellä puheenvuorot jaetaan toimittajien, poliittisten toimijoiden ja erilaisten lapsuutta ja nuoruutta ammatissaan tarkastelevien asiantuntijoiden kesken. Haluaisin myös omalta osaltani olla normalisoimassa lasten ja nuorten seksuaalisuudesta ja heidän pornografian kulutuksesta käytyä keskustelua, jotta vanhempien olisi helpompaa toimia lastensa kasvattajina tässäkin asiassa. Eikö alaikäisten pornonkulutusta mittaavien lukujen rinnalla olisi tärkeää kuulla heiltä itseltään, mistä syistä he hakeutuvat pornografisten aineistojen ääreen ja millaisia mietteitä tällaiset aineistot heissä herättävät? Minusta olisi.

photo credit: martinak15 via photopin cc

Viikon hatunnosto: Demi.fi punnitsee järjestöjen toimintaa palvelussaan

nuoret hengaavat

Helsingin Sanomat uutisoi, että suomalaistyttöjen suosima verkkopalvelu Demi.fi rajoittaa verkkonuorisotyötä tekevien järjestöjen toimintaa palvelussaan. Voisin äkkiseltään kuvitella, että uutinen kirvoittaa keskustelua nuorisotyötä tekevien foorumeilla, sillä linjanveto vaikuttaa verkkonuorisotyötä tekevien tahojen toimintaan.

Itse pidän Demi.fi:n päätöstä rohkeana linjauksena, joka ansaitsee viikon hatunnoston, vaikkakin mitä lämpimimmin kannatan nuorisotyötä. Olen samaa mieltä Demin päätoimittajan kanssa siitä, että nuorilla tulee myös olla omia, aikuisvapaita tiloja. Mikäli nuoret kokevat aikuisten läsnäolon nuorille suunnatuissa palveluissa liiallisena ja tungettelevana, yhteistyötä järjestöjen kanssa onkin syytä tarkastella uudelleen.

Toivoisin, että Demi.fi:n päätös kannustaisi järjestötoimijoita pohtimaan tarjoamiaan palveluita entistä enemmän yhteistyössä nuorten kanssa. Millainen verkkoläsnäolo nuorisotyössä olisi nuorten mielestä paikallaan? Missä palveluissa, millä tavalla ja mistä teemoista nuorisotyötä voisi kohderyhmien mielestä tehdä? Vai olisiko jokin toinen malli nykyisten hajallaan olevien palveluiden sijaan parempi? En myöskään näe todellista estettä sille, mikseivät järjestöt maksaisi näkyvyydestään kaupallisessa palvelussa. Toimijathan saavat väistämättä palveluista vastinetta, joka edesauttaa heidän toimintaansa.

Demin päätoimittaja muistuttaa, että  sivuston tarkoituksena on taata tytöille turvallinen keskusteluympäristö. Demi.fi:ssä nuorten keskustelut pyörivät toisinaan teemoissa, joissa nuorison ja aikuisten intressit eivät aina kohtaa.

Nuoret usein muistuttavat, että aikuiset eivät ymmärrä nuorten nettikulttuurien toimintaa, sisäisiä koodistoja ja puhetapoja. Aikuiset helposti ymmärtävät väärin, ylitulkitsevat ja vetävät liian yksioikoisia johtopäätöksiä nuorten sanomisista ja tekemisistä. Se, minkä aikuiset mieltävät esimerkiksi kiusaamiseksi tai seksuaaliseksi häirinnäksi, ei välttämättä nuorten mielestä olekaan sitä. Toisinaan voikin olla nuorten edun mukaista pitää kasvattajat ja ns. viralliset tahot ulkona keskusteluista.

Keskustelu on avattu. Mitä mieltä sinä olet?

photo credit: francisco_osorio via photopin cc

Lapset osallisena mediassa

teini-ikäinen poika ottaa valokuvaa järjestelmäkamerallaJokin aika sitten sähköiseen postiluukkuuni kilahti mielenkiintoinen julkaisu Lapset osallisena mediassa (pdf). Tässä Mediakasvatusseuran uusimmassa kirjasessa käsitellään sitä, miten lapset ja nuoret ovat osa media-ammattilaisten työtä paitsi medioiden käyttäjinä, kuluttajina ja yleisönä myös itse tuottajina, osallistujina ja vaikuttajina. Julkaisu on kohdennettu erityisesti media-alan opiskelijoille ja ammattilaisille ammattilaisuuden kehittämiseksi ja mediakasvatustaitojen lisäämiseksi.

Lapset osallisena mediassa -julkaisussa on seitsemän kertomusta siitä, mitä mediakasvatus ja lasten osallistaminen voisi käytännössä olla. Itse pidin kovasti Uutisen kohteena:  Lassista tehtiin lehtijuttu -keissistä. Siinä toimittaja Pauliina Grönholm kertoo tapauksesta, jossa tuolloin 16-vuotiasta Lassia haastateltiin Helsingin Sanomiin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvien nuorten kokemasta syrjinnästä. Keissi reflektoi hyvin paitsi itse juttuun liittynyttä toimitusprosessia myös lehtijutussa omalla nimellään ja kasvoillaan esiintyneen Lassin tuntemuksia haastattelutilanteesta ja jutun julkaisun jälkimainingeista.

Olen viimeisten kahden vuoden aikana perehtynyt varsin laajasti media-ammattilaisten tapaan kertoa lasten ja nuorten seksuaalisuudesta valtajulkisuudessa. Vaikka virkistäviä poikkeuksia toki löytyy, keskustelua leimaa ikävän usein täydellinen lasten ja nuorten ohipuhuminen.

YK:n lapsen oikeuksien sopimus, jonka Suomikin on ratifioinut vuonna 1991, edellyttää että lapsilla ja nuorilla on oikeus saada näkökulmansa esiin myös mediassa. Kuten Lapset osallisena mediassa -julkaisussakin todetaan, lapset ja nuoret ovat oman elämänsä asiantuntijoita ja heillä on paljon sanottavaa itseään koskevista asioista.

On toki ymmärrettävää, että esimerkiksi keskustelut seksistä ja seksuaalisuudesta ovat herkkää aluetta itse kullekin, ja asian käsittely lasten ja nuorten kanssa vaatii erityistä harkintaa. Silti kannustaisin toimittajia miettimään eettisesti kestäviä keinoja, miten tämänkin lasten ja nuorten elämän osa-alueen voisi tuoda julkisuudessa esille tasapainoisemmin ja alaikäisten omia näkemyksiä, kokemuksia ja mielipiteitä kunnioittaen.

Kyseessä on kuitenkin laajempi media-ammattilaisuuteen liittyvä asia kuin pelkkä lasten ja nuorten mielipiteen kysyminen. Lasten ja nuorten aito huomioiminen ja kuuleminen mediassa vaatii media-ammattilaisten omien työtapojen ja ennakkokäsitysten uudelleentarkastelua. Se myös kysyy kriittisyyttä lasten ja nuorten elämää ruotivia asiantuntijalausuntoja kohtaan ja sen pohtimista, missä määrin lapsilla ja nuorilla itsellään on ollut mahdollisuus saada äänensä kuuluville heitä ja heidän toimintaansa määrittävissä tutkimuksissa.

photo credit: MACSD via photopin cc